Hukassa – vai oikeastaan oikealla polulla?

Olin ennen kilpaurheilija. Valmentajan luoma treeniohjelma loi raamit viikon harjoittelulle. Siinä rytmissä unohdin kuitenkin yhden asian: oman kehon kuuntelemisen.

Kun kilpaurheilu sittemmin loppui, jäi jäljelle identiteettikriisi ja huijarisyndrooma. Olin rakentanut omaa tarinaani urheilun ympärille ja muu elämä oli mennyt tämän tarinan ehdoilla. Kun tarinasta tippui pois sen punainen lanka, jouduin hahmottelemaan tarinaa uudelleen.

Nyt, monien vuosien jälkeen tuosta tilanteesta, olen tarinassani siinä pisteessä, että huomaan etsineeni vimmatusti uutta punaista lankaa. Välillä varmana siitä, mitä haluan, ja sitten yhtäkkiä ihan helvetin hukassa. Mutta luulen meidän jokaisen olevan.

Kun palataan takaisin urheiluminään, koen sen olleen aika rankassa turbulenssissa. Kontrollia, joka aikaisemmin oli kilpaurheilun ja valmentajan käsissä, ei ole ollut. Epävarmuus, identiteetin etsiminen ja erilaiset kokeilut ovat siivittäneet liikkumista. Samalla vanhan kilpahiihtäjän kangistuneet kaavat laahanneet mukana kuin väsähtänyt varjo. Langat ovat olleet omissa käsissäni.

No entäs sitten nykyinen suhteeni urheiluun? Ja mites tämä yrittäjyyskuva liittyy kaikkeen tähän? Puhuisin urheilun sijaan liikunnasta ja liikkumisesta, joka nykyisin tapahtuu aika pitkälti oman kehoni tuntemusten ehdoilla. Ilmaisu “aika pitkälti” siksi, kun eihän se nyt aina onnistu. Välillä on pakko – ja ihan hyväkin, vähän puskea ja yrittää enemmän, vaikka mieli sanoisi tämän jo riittävän. Niin, mieli. Usein mieli sen sanoo ensin, sitten keho sen uskoo. Uusin harrastukseni, crossfit, on tämän usein osoittanut. Ne burpeet, painajaismaiset ja ei-ikinä-loppuvat burpeet, askelkyykyt tai hypyt ovat osoittaneet minulle, että vaikka treenattavaa niissä vielä ja aina on, kehoni kuitenkin pystyy paljon pidemmälle ja enemmän, kuin mieli aina antaa edes ymmärtää.

Tuon puskemisen tärkeäksi vastapainoksi liikkumisessani on korostunut luontoliikunta.

Koska edelleen rakastan maastohiihtoa; en enää sen kilpailumuotoa, vaan ennemminkin sen luontoliikuntamuotoa, sain viime syksynä ajatuksen. Haluan jakaa tätä hienoutta myös muille. Haluan auttaa ihmisiä saavuttamaan niitä unelmia, joita minullakin joskus liikkumisen suhteen on ollut. 

Unelmoin siitä, kuinka hiihtelen tunturissa vailla huolta huomisesta, kauniissa aurinkoisessa säässä, herkullisten eväiden ja varman fiiliksen kanssa. Unelmoin siitä, kuinka vaellan kohti tunturin korkeinta lakea, ja vaikka nousu olisi kuinka jyrkkä tahansa, minä pystyisin siihen vaikka sitten hitaasti, mutta ainakin varmasti. 

Näiden unelmien toteuttaminen on mahdollista kelle tahansa, ja tällä matkalla haluan olla apuna!